keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Lapsen silmän karsastusleikkaus.

Maanantai aamuna menimme sitten kymmeneksi silmäpoliklinikalle. Edellisenä iltana piti piti syödä kunnolla, sillä neljältä aamulla sai syödä vain vähän velliä, mehukeittoa tms. Kaksi tuntia ennen leikkausta sai juoda lasillisen vettä. 

Ennen kotoa lähtöä laitettiin vasempaan käteen kipulaastari. Lähdimme julkisilla, sillä sairaala-alueella on tällä hetkellä vaikea saada parkkipaikkaa. Matka oli aika rankka lapselle ensimmäisenä pikkupakkas aamuna ja ilman että olisi saanut syödä kunnolla. Jännitys mukaanlukien. 

Olimme ajoissa perillä ja pääsimme
 potilas huoneeseen. Tytölle annettiin oma sänky ja sai vaihtaa omat väljät leikkausvaatteensa päälle. Vieressä oli aikuispaikka, johon myöhemmin tuli vanhempi rouva. Hoitaja kertoi leikkausaikataulusta ja tytär sai valita haluaako ottaa jännityksen estoon rauhoittavaa esilääkitystä. Halusi kyllä kovenevan pelon vuoksi. Hoitaja sanoi että hakee lääkkeen ja kysyy samalla voisiko olla mahdollista päästä leikkaukseen jo aiemmin. 

Tyttö sai juotavaksi pahanmakuisen lääkkeen ja päälle mehua. Sitten saimme tietää että lähtisimmekin jo puolen tunnin kuluttua leikkaussaliin. Hoitaja kertoi toisen vanhemmista saavan tulla leikkaussaliin siihen asti että lapsi nukahtaa. Toinen jää odotusaulaan odottamaan. 

Lähdimme hissillä alakertaan ja tytär työnnettiin sinne sairaalan sängyssä. Leikkaus kestäisi noin tunnin ja kaksikymmentä minuuttia, jonka jälkeen vanhemmille soitetaan ja pääsee lasta katsomaan heräämöön. Meille sanottiin että kun lapsi alkaa heräilemään on tärkeää että ensimmäisenä vierellä on oma vanhempi. Tiesin että en pystyisi itse olemaan nukutettavan lapsen vieressä, joten päätimme mieheni parempihermoisempana menevän tytön kanssa nukutukseen. Olin tietysti kysynyt ensin tytöltä että käykö niin. Äiti tulee sitten heräämöön. (mikä ei sitten todellisuudessa pitänytkään paikkaansa henkilökunnan viestinnän toimimattomuuden vuoksi). Halasin lasta ja sanoimme näkevämme heräämössä. Isä lähti leikkaussaliin. Leikkaus olisi ohi 13.20 jolloin meitä pyydettiin olemaan odotustilassa. Sillä välillä saisimme käydä syömässä. Eipä siinä tilanteessa oikein ole nälkä, toivoisi vain kaiken olevan nopeasti ohi. 

Juttelin hetken toisen odottelijan kanssa, jonka jälkeen hoitaja tuli kertomaan että kaikki menee ihan hyvin ja mieheni tulee kohta pois. Siinä vaiheessa ei enää voi tunteitaan pidätellä vaan itkuhan siinä tuli. Sitten mieheni jo tulikin samat tunteet pinnassa. Kun on oman nukutettavan lapsen vieressä niin kyllä siinä tilanteessa miehenkin tunteet tulevat väkisinkin esille. Mietin että miltähän tuntuu oikeasti sairaan lapsen vanhemmista kun tehdään joku isompi leikkaus...voin vain kuvitella sitä tuskaa. Sitten lähdimme itkuisina etsimään ruoka paikkaa. 

Tulimme odotushuoneeseen takaisin jo kello kaksitoista, sillä halusimme olla varmasti ajoissa paikalla. Lähetimme viestiä koulussa oleville lapsille joita myös huoletti leikkaus kovasti. Ja katsoimme aulan auki olevaa televisiota. Odotus oli kamalaa.

 Mieheni kysyi neuvonnasta missä vaiheessa leikkaus on. Ja sieltä koneelta näkivät, että vielä on leikkauksessa. Kello oli tuolloin 12.30. Odottelimme ja odottelimme. Lopulta kello tuli 13.20. Menimme taas kysymään missä vaiheessa leikkaus on. Meiltä kysyttiin että eikö hoitaja ole soittanut teille. Hän soittaa seitsemännestä kerroksesta kun saa tiedon leikkaussalista, jolloin vanhempi saa mennä heräämöön. 

Tietokoneelta taas katsottiin ja kuulemma on jo heräämössä, mutta ilmeisesti nukkuu vielä niin sikeästi että ei ole vielä herännyt. Odotelkaa hoitaja kyllä soittaa kohta. 

Tiiviisti seurasin puhelintani joka ei vain soinut. Lopulta kello oli jo kymmenen yli kaksi ja mieheni pomppasi ylös tuolista, että ei voi kestää näin kauan. Hän lähtee kysymään seitsemännestä kerroksesta. Itse jäin alas odottamaan soittoa. Jonkun ajan kuluttua mieheni soittaa että heräämöstä on soitettu jo monta kertaa mutta meille oli unohdettu soittaa sieltä seitsemännestä kerroksesta. Jäin odottamaan hoitajaa joka oli sieltä yläkerrasta tulossa jo tytärtämme hakemaan osastolle mieheni kanssa. Olo muuttui helpottuneeksi kun kuuli että lapsi on kyllä herännyt. Kun siitä ei ollut varmuutta kun emme tietoa saanut. Kun pääsimme heränneen lapsemme viereen helpotus vain oli päällimmäisenä. 

Potilashuoneessa lapsi uskalsi vasta kysyä , että missä olitte kun hän ei tiennyt missä oli ja mitä oli tehty kun heräsi. Hoitaja oli häntä herätellyt ja hän ihmetteli mikä oli silmän peittona ennen kuin muisti. Oli kyllä surullista nähdä niin surullinen ja hämmentynyt lapsi. Siinä vähän aikaa istuttuamme saimme yrittää kävelyä erittäin heikon lapsen kanssa. Ihan hyvin onneksi se sujui vaikka yksi silmä olikin peitetty. Nälkä oli hirmuinen ja pyysin hänelle syötävää. Kaikki ruoka näytti maittavan hyvin ja hoitaja sanoi, että voisimme jo päästä pian kotiin. Neljän jälkeen sitten jo pääsimmekin lähtemään taksilla kotiin. 

Saimme mukaamme oksenn
uspussin sillä on kuulemma aika yleistä karsastusleikkauksen jälkeen että autossa tulee pahoinvointia. Ja niinhän siinä kävi että oksennus alkoi heti ja kesti koko automatkan. Oli kyllä kamalaa katsoa vierestä niin heikkoa lasta. Olisin tehnyt mitä vain jos olisin saanut ottaa tuon koko tapahtuman tyttäreni puolesta. 

Seuraava yö oli erittäin rankka. Tyttö ei pystynyt nukkumaan kivultaan vaikka sai ottaa kipulääkettä kaksinkertaisen määrän. Samoin nukkuminen oli tietysti hankalaa kun piti varoa ettei hankaa silmää. Tarkastin siis koko yön parin tunnin välein ettei mitään pääse silmälle käymään. Nyt kun tätä kirjoitan on jo keskiviikko ja onneksi kaikki on tähän asti sujunut ilman komplikaatioita.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti